Salaiset lahjat

Elämän aikana on tilanteita, jotka jäävät pysyvästi mieleen.  Joskus sanotaan, että hänellä on vain muistot jäljellä tai että hän elää muistoissaan.  Mihinkä ne muistot oikein ihmisessä jäävät.  Jäävätkö ne aivoihin biologisina muutoksina.

Muistan lapsuudestani erään havahtumisen.  Leikeimme jälleen kerran piilosta.  Yksi piti silmät kiinni ja laski kuuluvalla äänellä kymmeneen.  Me muut yritimme sinä aikana löytää sisältä hyvä piilopaikka.  Minä menin vanhempieni makuuhuoneeseen eli kulmakamariin.  Siellä oli ikkunan alla isän vankka kirjoituspöytä.  Sen kummallakin puolella oli laatikosto ja keskellä oli tilaa tuolia varten.  Menin pöydän alle ja huomasin, että en enää oikein mahdu sinne.  Olin pettynyt.  Jouduin kohtaamaan luopumisen tunteen.  Tämä ei ole enää minulle sopiva paikka.

Tätä merkittävämpi muisto sijoittuu miehuuteen.  Olin ollut päivän ansiotyössä ja jatkoin päivän töitä puutarhassani.  Monet työt pitää tehdä puutarhassa oikeaan aikaan tai sitten teet enemmän töitä eikä tulos silti ole yhtä hyvä.  Ilta alkoi jo painua mailleen ja tuulikin oli noussut. Isonkin puun latva heilui tuulessa edestakaisin.  Siinä päivän työt tehneenä ja väsyneenä seisoskellessani huomasin harakan lentävän vastatuuleen ja tarttuvan kiinni puun latvaan.  Siinä se keinui tovin, katseli ympärilleen ja lensi pois.  Minä katselin sitä ihmetellen.  Olipa siinä suoritus.  Harakka lentää hallitusti kovassa puuskittaisessa vastatuulessa.  Arvioi etäisyyttä puun oksaan ja sen heiluntaa.  Kaiken tämän se tekee reaaliajassa, siinä silmänräpäyksessä.  Se arvioi kaikki oikein ja kykeni ottamaan heiluvaan oksaan kiinni niin, että jäi siihen pystyasentoon ja vielä pysyi siinä keinumassa.  Mietin, että harakka käsitteli valtavan määrän reaaliaikaista tietoa tuon aikana.  Millä edellytyksillä se sen teki. Oliko harakkaemo opettanut pikkuharakkaa lentämään ja arvioimaan liikkeen suuntaa ja määrää.  Oliko tuo valtava kyvykkyys tullut harakan munasta.  Onko se harakan herneen kokoisissa aivoissa.  Sitä miettii mies itsekseen pimenevässä illassa.

Ihailen pikkuvarpusia.  Katselen niitä, kun istun vessassa.  Ikkunan takana on kataja, kuusi ja koivuja.  Yhteen niistä olen kiinnittänyt pöntön pikkulinnuille.  Talvella tarjoilen niille ruokana talisiemenpötköä.  Se on suojattu metalliverkolla niin, että vain alhaalta pääsee syömään.  On hienoa katsella, miten ne lentelevät puusta puuhun, kisailevat toistensa kanssa ja nätisti lentelevät syömään ja sieltä pois.  Keväällä saan seurata, kuinka kaksi pikkuvarpusta on sitoutunut toisiinsa. Ne käyvät yhdessä syömässä, yhdessä ne istuskelevat puiden oksilla.  Yhdessä ne myös rakentavat pesän, hautovat munat ja ruokkivat poikaset.  Miten voi olla niin, että kaksi lintua luovat parisuhteen.  Mistä sellainen tarve ja taipumus on tullut.  Onko linnuilla tunteita.  Miksi ne sitoutuvat toisiinsa.

Jotkut tykkäävät kissoista, jotkut koirista.  Ne käyttäytyvät eri tavalla.  Onko olemassa jokin biologinen sekvenssi, joka määrää, kuinka elollinen käyttäytyy ja mitä kykyjä sillä on.  Joku osaa piirtää kuvan nostamatta kynää paperista.  Joku osaa tehdä maalauksen ison kerrostalon seinään.  Joku hurmaa laulullaan ja toinen kutoo langasta lähes mitä vain.  Joillakin lahjakkuus on ilmeistä.  Toisilla taas sitä on, mutta se ei erityisemmin pyri esille.  Ehkä mielenkiinto on kohdistunut muualle.  Ehkä halutaan mieluummin vain nauttia hetkestä, elämästä selviää vähemmälläkin.

Minun lahjani ovat olleet enemmänkin piilossa pysyttelevät sorttia.  Onpa minua eräs läheinen nimitellyt laiskaksi ja tyhmäksi.  Ehkä se pallon potkaiseminen on laiskaa ja tyhmää, mutta voi se olla realismiakin.  Lahjakkuus ja kunnianhimo ei riitä enempään.  Voihan se niinkin olla.  Surullista sekin on, jos yrittää olla enemmän kuin on.

Olen silti tyytyväinen itseeni.  Näine lahjoineni olen pitänyt itsestäni ja perheestäni huolta.  Olen tehnyt rötisköstä kauniin ja viihtyisän kodin.  Joka vuosi saan omasta puutarhasta paljon hyvää syötävää.  Oman puutarhan satoa saan talvipakkasilla laittaa ruoaksi.  Pitäisikö elämän olla enemmän.  Pitäisikö lahjakkuuden olla sellaista, jonka muut huomaavat ja josta saa kehuja.

Kun nyt katson taaksepäin elämääni, voisin soveltaen lainata erästä jo kuollutta erittäin tunnettua vaikuttaja: Olen oppinut itseeni tyytymään.  Olen huomannut, että elämääni on ohjannut kaksi salaista lahjaa.  Toinen niistä on ilmeisempi kuin toinen.

Nuorena poikana, kansakouluikäisenä, minä halusin siivota jouluksi.  Tyhjensin arkivaatteita ja jalkineita pursuavan komeron ja pyyhin lattian puhtaaksi.  Sitten aloin laittaa tavaroita takaisin.  En tiedä, miten sen tein, sillä siivousta aloittaessani komero oli täynnä tavaraa eikä lattiaa näkynyt.  Siivottuani jalkineet olivat seinän vieressä ja keskilattia oli vapaa.  Muistan myös siivonneeni keittiön lattiaa ja oikoneeni mattoja.  Sitä saikin tehdä aika usein.

Isä oli päällystänyt ajan muodin mukaan puiset peiliovet kovalevyllä ja maalannut ne valkoisiksi.  Minä pesin ovet ja kiinnitin niihin värikkäistä pahveista leikkaamiani tähtiä.  Joka oveen tuli erilainen tähtikuvio.  Tein tämän kaiken kenenkään käskemättä, omasta halusta, halusta kauniiseen.  Kukaan useasta sisaruksestani ei minua auttanut, ei myöskään vähätellyt tai pilkannut. Olin näkymätön.

Kesällä jouduin usein veljeni kanssa kasvimaalle perkaamaan ja harventamaan.  Taas kerran olimme porkkanamaalla kitkemässä rikkaruohoja pois ja harventamassa porkkanaa.  Se meni usein pieneksi kilpailuksi.  Veljeni otti loppukirin ja lähti pois.  Minä katsoin työn jälkeä ja aloin itkeä.  Työn jälki oli niin huono, että minun oli siistittävä veljeni jälkeensä jättämä porkkanarivi.  Hetken kuluttua isäni tuli paikalle, lohdutti ja antoi kolikon, viisikymmentä penniä.  Olin tullut näkyväksi, kiitos siitä isälleni.

Näiden muistojen myötä tulen aina ihmetelleeksi sitä, miten halu hyvään ja kauniiseen on ohjannut elämääni.  Ihan kuin olisin saanut sen syntymälahjaksi.  Toinen lahja, joka myös on kaiken aikaa ollut läsnä elämäni valinnoissa, on halu oikeuteen ja kohtuuteen.

Kun en huonon muistini johdosta voinut luottaa siihen, että palkkiot koulumenestyksestä tulevat oikein ja tasapuolisesti annetuiksi, tein paperiarkille tiliön, jossa jokaisen lapsen nimen kohdalla oli Tulot- ja Menot-sarakkeet.  Esittelin lapsille laskentakaavan, jonka mukaan rahaa koetuloksista sai.  Saatu summa merkittiin lapsen tilin Tulot-sarakkeeseen.  Kun hän kävi isän lompakolla ottamassa rahaa, hän merkitsi sen tilinsä Menot-sarakkeeseen.  Näin lapset saivat käsityksen, kuinka rahaa tulee ja kuinka paljon sitä voi käyttää.  Minä itse olin tyytyväinen siihen, että rahasta ei tullut kiistoja ja että kaikki lapset saivat täysin oikeudenmukaisen kohtelun.  Kohtuus elämässäni on ohjannut minua luopumaan.  No, ei sitten, teen jotakin muuta.  Ja kyllä sitä vähemmälläkin pärjää.  Onnihan tulee ihmisen sisältä.  Onko sekin yksi salainen syntymälahja, se, että osaa tyytyä vähempään.  Voihan se niinkin olla.

Eläimet hämmästyttävät kyvyillään.  Olen aina ihastellen katsellut, kuinka joutsen laskeutuu veteen.  Missä ja mitä tuo taidokkuus on.  Ehkä muistat, että meille on sanottu, että ei pidä murehtia huomisesta.  Ei linnutkaan murehdi ja silti niillä on kaikki.  Osalla on oikein korea asukin.  Varpunenkaan ei putoa maahan ilman, että Jumala taivaassa sen huomaa (Matt. 10).  Miksi Jumala näin pieniä asioita huomaa tai tiedostaa täältä maan päältä.  Ehkä vastaus on siinä, että eläin on muutakin kuin pelkkää biologiaa.  Eläimellä on myös sielu (3. Moos. 17).  Tiede on rajoittunutta.  Se tekee havaintoja olevasta.  Jos jotakin ei voi koskea ja mitata, sitä ei ole olemassa. Tiede on kuin puolivuotias lapsi. Se tarttuu kädellään esineeseen, laittaa sen suuhunsa ja miettii, mitäköhän tämä voisi olla.  Jossakin vaiheessa uuden elollisen kehittymistä Jumala antaa sille osan itsestään, hän antaa sielun.  Siinä on kaikki persoonalliset piirteet ja kyvykkyydet.  Harakkakin pystyy reaaliajassa käsittelemään kahta videota rinnakkain ja tekemään siitä oikeat päätelmät, koska kaiken tuon tiedon käsittely tapahtuu sielussa.  Ne herneen kokoiset aivot ovat vain liittymä sielun ja sen nähtävän ja kosketeltavaa harakan välillä.  Ja kun varpunen putoaa kuolleena maahan, sen sielu palaa Jumalan luo.  Se palaa takaisin jumaluuteen, sinne, mistä se on tullut. Siksi Jumalalta ei jää huomaamatta varpusenkaan kuolema.

Entäpä sitten ihminen.  Mistä tulevat nuo suloiset laulamisen lahjat, tai hellyys, jota äiti lapselleen osoittaa.  Ne tulevat sieltä samasta lähteestä, josta harakkakin ne saa, itse Jumalalta.  Jossakin vaiheessa ihmisen kehittymistä äitinsä sisällä Jumala antaa hänelle sielun.  Siinä sielussa on sen yksilön kaikki persoonalliset ominaisuudet ja kyvykkyydet (2. Moos. 31).  Tälle luomalleen uudelle persoonalle, sielulle, Jumala antaa myös nimen, jolla hän häntä kutsuu (Jes. 43).  

Mikä sitten on ero ihmisellä ja eläimellä.  Kummallakin on sielu ja ulkoinen olemus, fyysinen toteutus.  Ero on merkittävä.  Ihmisen sieluun Jumala puhalsi elämän hengen ja niin hänestä tuli elävä sielu (1. Moos. 2).  Elävä sielu ei kuole koskaan.  Se ei palaa takaisin jumaluuteen.  Fyysinen ilmentymä mätänee maassa, tai niinkuin nykyään, poltetaan uunissa.  Ikuinen sinä kuitenkin jatkaa elämäänsä kaikkine persoonallisine piirteineen ja kykyineen.  Me olemme jo nyt jumalolentoja ja siksi meidän tulisikin kunnioittaa luojaamme ja ottaa hänestä tarkasti vaari.  Hän vetää jokaisen meistä tilille eikä huoli seuraansa häntä kyseenalaistavia. 

Meillä itse kullakin on paljon salaisia lahjoja, jotka ovat piilossa sielumme sopukoissa.  Aikanaan ne tulevat ilmeisiksi.  Mutta nyt, kun jotakin osaat ja taidat, käytä niitä lahjoja hyvän ja kauniin edistämiseen.  Jos sinusta tuntuu yksinäiseltä ja harmaalta, vastatuuleen ponnistelemiselta, älä huoli.  Sinulla saattaa olla vaatimaton ja väsynyt ihailija, joka ei unohda sinua koskaan.