Oli se outoa

Kesät ovat erilaisia.  Eräs kesä alkoi koleana ja jatkui koleana.  Odotin ja toivoin, että juhannuksen jälkeen alkaisi lämmetä ja että lämmin jatkuisi pitkälle syksyyn.  Toisin kävi.  Viileät ilmat jatkuivat.  Aurinkoiset päivät olivat harvassa.  Kasvihuoneessa tomaatit eivät kypsyneet.  Kun se piti tyhjentää, sain kaksi vaaleanpunaista tomaattia.  Sen sijaan viime kesänä lämpimiä ja aurinkoisia päiviä riitti.  Omenoita ei tullut paljon, mutta kypsiä tomaatteja tuli kymmeniä kiloja.  Joinakin kesinä niityllä mesiangervo ja huopaohdake kasvavat korkeiksi.  Tänä vuonna niityllä näyttää kasvavan lähinnä erilaisia heiniä.  Kasvusto on jäänyt matalaksi.

Vietän paljon aikaa puutarhassa, onhan minulla sitä puoli hehtaaria.  Oikeastaan olen päivät ulkona keväästä pitkälle syksyyn.  Jokaiselle päivälle riittää tekemistä. Välillä pitää pitää taukoa, istua keinuun, levätä vähän ja miettiä, mitä seuraavaksi tekisi.  Muutama kesä sitten keinuun istahtaessani ja tölkin avatessani pätkähti päähäni aina sama ajatus: Hyvä on Herra sille sielulle, joka häntä etsii.  Oli se outoa.  Aina sama lause tuli mieleeni.  Ehkä se kuvasti sitä hyvää oloa, jota tunsin, kun katsoin kylmä tölkki kädessäni puutarhaan ja näin, kuinka Luoja on taas saanut kaiken kasvamaan.  Voihan se niinkin olla  -  tai sitten ei.  Joka tapauksessa, sitä tuli mietiskeltyä se kesä.  Myöhemmin löysin tuon lauseen Raamatusta, valitusvirsistä (Val. 3:25).

Ensimmäinen asia, joka luonnollisesti kiinnittää huomiota, on lauseen tekijä.  Se on tässä tapauksessa Herra.  Herroja on monenlaisia.  On omaneduntavoittelijoita, sukulaisten suosijia ja etuja kavereille ajavia.  Julkisuuteen joutuessaan poliitikot perustelevat näitä yleisellä edulla.  Tässä lauseessa Herra on se kaikkein korkein ja kaikkein salaperäisin.  Hän on meidän luojamme, kaiken sen luoja, minkä me näemme ja emme näe.  Sen luoja, minkä me ymmärrämme ja senkin, mitä me emme ymmärrä.  Hän ei luonut ihmistä syyttä suotta.  Hän ei luonut monimuotoista maailmaa vain huvikseen.  Hänellä on tarkoitus ja päämäärä.  Hänellä on odotuksia ihmisiä kohtaan.

Toiseksi lauseessa kiinnostaa toiminnan kohde.  Se on sielu.  Mielenkiintoista on, että kohteeksi ei sanota ihmistä.  Näillä kahdella on suuri ero.  Ihminen on ajallinen, ihmisen sielu on ajaton.  Ihminen on vain kasa tomua, tai niinkuin nykyään, kourallinen tuhkaa kullatussa uurnassa.  Jumala, herrasi, ei ole kiinnostunut sinun ruumiistasi, vaan sinun sielustasi.  Vaikka tunnustankin apostolisessa uskontunnustuksessa uskovani ruumiin ylösnousemukseen, en silti kykene ajattelemaan, että Jumalan luona on lihaa ja verta.  Me tunnemme toisemme parhaiten ulkonäön perusteella.  Uskonkin, että toisessa todellisuudessa me tunnemme toisemme ulkonäön perusteella ihan niin kuin nytkin.  Siihen viittaa tuo ruumiin ylösnousemus.

Kolmas sana, jonka haluan nostaa esiin, on määre.  Se ehdollista teon.  Jumala haluaa olla hyvä vain niille, jotka häntä etsivät.  Ne, jotka haluavat kulkea omia teitään, saavat kulkea omia teitään.  Etsivä tietää, että on olemassa jotakin arvokasta, joka häneltä puuttuu.  Hän ei näe sitä. Hän ei tiedä, missä se on tai millainen se on.  Vielä Jeesuksen aikana oppineet saattoivat sanoa:  Minkä tunnusteon sinä teet, että me uskoisimme.  Nyt oppineiden pitää uskoa, vaikka eivät näe.  Pitää uskoa, että Jumala palkitsee ne, jotka häntä etsivät.

Nyt, kun ei tarvitse etsiä tavaraa, ei mainetta, kunniaa tai oppiarvoja, pitää kysyä, kuinka Jumalaa etsitään.  Siihen ei auta tarkat silmät tai hyvä kuulo.  Siihen tarvitaan syvältä sielusta nouseva kaipaava huokaus.  Jumala kuulee sen ja avaa sinulle polkuja, jota pitkin kulkea.  Yht'äkkiä näet ja kuulet.  Näet ympärilläsi Jumalan hyvyyden ja hänen suuruutensa.  Ja huomaat, kuinka sielusi lepää, se ei halua enää mitään muuta.  Tämä sama asia on sanottu hyvin kauniisti jo tuhansia vuosia sitten: Niinkuin peura halajaa vesipurolle, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala (Psalmi 42).

Jumalalla on odotuksia ihmistä kohtaan.  Paljoa hän ei odota, mutta sekin näyttää olevan ihmiselle liikaa.  Ja on aika selvää, että Jumala palkitsee ne, jotka nämä odotukset täyttävät.  Miten hän palkitsee.  Se juuri on sanottu tuossa lauseessa.  Jumala on tyytyväinen, kun ihminen muistaa luojansa ja pyrkii hänen yhteyteensä.  Tällainen ihminen kunnioittaa Jumalaa niin, että se näkyy hänen sanoissaan, teoissaan, valinnoissaan, siinä, kuinka hän käyttää aikaansa.  Ihminen, joka etsii Jumalaa, pyrkii valinnoillaan miellyttämään häntä.  Tällaisille ihmisille Jumala on hyvä. Hän on heille hyvä herra.  Kun nyt tässä kohtaa muistamme, mitä rakkaus on (rakkaus on hyvän valitsemista),  saamme tuon alkuperäisen lauseen uuteen muotoon:  Jumala osoittaa rakkautta niille, jotka häntä etsivät.